Hukkasin vihkisormukseni (hevos)tallilla viime viikon lopulla. Sormus pääsi putoamaan taskusta huomaamattani - itse asiassa en ollut edes tiennyt laittaneeni sormuksia taskuun, sen verran tiedostamatta niiden riisuminen oli käynyt. Löysin vasta lähtiessä kihlasormukseni yksikseen takin taskusta, ja aavistin pahinta. Palasin paikalle etsimään, haravoiden ja silmämääräisesti etsien, mutta mitään ei löytynyt oletetulta hukkumispaikalta eikä myöskään autosta. "Sinne meni", ajattelin, ja mietin jo miten säästää rahat uuden sormuksen ostamiseen.
Isäni kuitenkin hoksasi, että metallinpaljastimellahan tuon voisi vielä löytää. Tämä ei ollut tullut mieleeni alkuunkaan, koska mitään vastaavaa en ollut koskaan aiemmin käyttänyt. Siispä aloin googlailla metallinpaljastimia vuokraavia liikkeitä, ja sitä kautta löysin myös tälle foorumille. Oli lohduttavaa tietää, että on olemassa innokkaita harrastajia, jotka voisivat tulla auttamaan!
Koska olen kuitenkin hieman itsepäinen ja mielelläni opiskelen uusia asioita, päätin ensin vuokrata laitteen ja yrittää itse etsiä sormusta, ja vasta sitten tukeutua keskustelupalstan apuun. Aloin tavallaan jo innostua etsintäideasta. Minusta oli jotenkin aivan uskomatonta, miten porukka oli löytänyt vanhoja kolikoitakin - miksipä siis minä en löytäisi sormustani!
Vuokrasin laitteen mallia perus (White's Beachcomber) lähimmästä rakennuskonevuokraamosta. Siellä minua varoiteltiin, että aika harva löytää etsimäänsä, varsinkaan näin pientä esinettä, ja että varmaa etsintälaitetta ei ole. Innostus pääsi vähän laskemaan, mikä oli ehkä ihan hyvä liikojen odotusten kannalta, mutta lähdin silti jännittyneenä hommiin. Etsittävää oli aika paljon: heti alkuun n. 8x30m kokoinen hiekkakenttäalue (muistikuvieni mukaan rajattu alue ratsastuskentästä), sitten vielä sama laajennettuna mikäli ensin ei löytyisi, plus tiet ynnä muut sen ympärillä, missä vain hevosen kanssa olin liikkunut. Vaikutti neulan etsimiseltä heinäsuovasta, niin paljon lääniä oli. Lisäksi välissä hiekkakenttä oli lanattu, sillä oli liikkunut useita hevosia, ja taivaaltakin oli tullut muutaman kerran vettä. Varauduin parin päivän uurastukseen.
Koska metallinpaljastinta oli kutsuttu minulle miinaharavaksi, mieleeni juolahti, että voisin alkaa tutkia tuota hiekkakenttää aluksi ruudukkona, jotta tietäisin mitä olen tutkinut ja välttäisin turhaa työtä. Alku oli turhauttava: laite surisi erilaisilla äänillä riippuen, kuinka kaukana maasta se oli, ja jouduinkin useaan kertaan "ottamaan mallia" toisella sormuksella, miltä äänen pitäisi esineen löytyessä kuulostaa.
Noin puolen tunnin pedantin heilumisen jälkeen tuli vihdoin kaipaamani särähtävä ääni. En voinut uskoa, kun monesta eri suunnasta kokeiltuna ääni yhä vain pysyi samassa kohdassa! Kaivelin hiekkaa, mutta mitään ei löytynyt. Aloin jo epäillä löytöä virheeksi, mutta skannailin hiekkakasaa vielä uudestaan. Tulos oli edelleen sama. Aloin kaivella tarkemmin. Märkä hiekka piti murustaa käsissä pienemmäksi, mutta kyllä, sieltä sormus vain löytyi! Hihkuin onnesta
Ymmärsin hyvin, miksi metallinetsintä on koukuttava harrastus. Useampaa puhelua ja keskustelua myöhemmin vannoin, että jos joku vain joskus hukkaa jotain vastaavaa, tulen mielelläni paikalle etsimään. Olihan se vaan kivaa löytää oma sormus takaisin, ja ihan itse! 
